RSS
Hasta la vista Fellini, Bergman, Coppola ja Kurosawa. Täällä katsotaan, kommentoidaan ja kiillotetaan elokuva-aarrearkun himmeämpiä helmiä. Saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Hinkkikarkelot hautuumaalla


Roskaelokuvan klassikoksikin mainostettu Orgy of the Dead esitettiin Yle Teemalla viime halloweeninä ikärajalla 7, joten arvelin luvassa olevan kohtuullisen kesy spektaakkeli. Ja niinhän se olikin - tekelettä voisi moittia jopa tylsäksi.



Orgy of the Dead (Orgiat hautausmaalla)
Valmistusvuosi: 1965 
Ohjaaja: Stephen C. Apostolof (käsis Ed Wood)
Pääosissa: Criswell, Fawn Silver, 
Pat Barrington

Kauhutarinoita työkseen tehtaileva William Bates ajelee ympäriinsä tyttöystävänsä (seksploitaatiotähti Pat Barrington) kanssa ja etsii vanhaa kalmistoa inspiraation toivossa. Pian he rysäyttävät puskaan juuri sopivasti karmivan luutarhan kohdalla, ja pariskunta jää pökerryksissä maahan makaamaan.

Siirrytään usvaa huokuvalle hautausmaalle, jossa mahtipontisesti puhuva pervo viitassa (selvännäkijä ja jonkin sortin viihdetaiteilija Criswell) vaatii nähdä kirottujen sielujen irstailushow'n. Jos esitykset eivät miellytä häntä, hän tuomitsee kalmoparat ikuiseen kadotukseen. Muhhahhahhahaa!!! Apunaan hänellä on kalpea ja pöyhkeätukkainen yön valtiatar, Fawn Silver (tämä rooli oli alkujaan varattu Maila Nurmelle eli Vampiralle, mutta ilmeisesti suunnitelmat muuttuivat). Ensimmäisenä esityksenä nähdään, kuinka mustaperuukkinen nainen tanssii alushousuissa, mokkasiineissa ja otsapannassa intiaanijoikauksen säestämänä.

Pariskunta heräilee, kuulee musiikin ja hiipii hautuumaalle pällistelemään. Meneillään on nyt toinen esitys, jossa punahiuksinen naisdemoni keikistelee alushousuissaan. Pervo viittamies Criswell nyökkäilee hyväksyvästi. Pat Barrington haluaisi häipyä epäilyttävästä miljööstä, mutta William Bates tuntuu yllättäen viihtyvän. He jäävät seuraamaan muoviluurangon ympärillä tapahtuvaa tissienheilutusta. Virhe.

Puskissa vaanineet Muumio ja Susimies nappaavat pariskunnan ja tuovat heidät Criswellin tykö. Heidät sidotaan pylväisiin ja pakotetaan katsomaan elävien kuolleiden kannukarkeloita, jossa lannevaateheppu parhaillaan ruoskii kissapukunaista. Kissanaisella on asussaan kätevästi luukut rintojen ja persauksen kohdalla. Seuraavaksi nähdään orjatytön piina. "Kärsimys mua ilahduttaa!", hihkuu kinky-Criswell. Paljon vääntelehtimistä ja maassa kierimistä, ihmissusi ja muumio diggailevat esitystä pensaikossa.

Yön valtiatar haluaa osansa huveista ja lähestyy Pat Barringtonia valtava voiveitsi ojossa, mutta Criswell ärähtää. Hän haluaa nähdä lisää ryntäitä. Alkaa flamencoesitys pääkallon ympärillä: kiihkeää pyörimistä ja meksikolaista musiikkia. Seuraavan vääntelehtimisaktin väliin on leikattu lähikuvia kalkkarokäärmeestä. Muumio uskoutuu Susimiehelle, ettei oikein välitä käärmeistä. Jammailua, innostuneita örähdyksiä ja ulvontaa.

Pariskunta yrittää vapautua siteistään vaihtaen samalla intohimottomia solvauksia. Dialogi on kerrassaan ponnetonta, mutta katsojan huomio kiinnittyykin pian vajakin näköiseen kalmomorsiameen, joka tytisyttää areenalla 60-luvun sympaattisia luomulollojaan hilpeän rytmimusiikin tahtiin. Vasemmanpuoleisessa tississä on selvästi enemmän liikettä ja se pomppii iloisesti sinne tänne. Savukone pössähtelee.

Aamu alkaa sarastaa. Pimeyden yksinvaltias Criswell haluaa nähdä vielä yhden esityksen ennen auringon ensisäteitä. Hämmentyneen näköinen zombityttö hortoilee edestakaisin yläosattomissa. Kun show päättyy, saa Fawn Silver vihdoin luvan lahdata Pat Barringtonin. Mutta hups! Aurinko nousee ja kaikki yön kummajaiset muuttuvat yhtäkkiä luurangoiksi.

Elokuva päättyy siihen, että kolaripaikalle saapuneet ensihoitajat lastaavat Barringtonia ja Batesia ambulanssiin. Loppuratkaisu on tuttu ala-asteen äidinkielen aineista: sitten heräsin, ja kaikki olikin vain unta! Maailman huonoimpana elokuvaohjaajana kuolemansa jälkeen palkittu Ed Wood ei näemmä ollut yhtään sen lahjakkaampi käsikirjoittajana.

Leffahan siis koostuu lähinnä yläosattomien naisten "tanssiesityksistä". Koreografiat ovat psykedeelisiä ja monesti täysin epäsynkassa musiikin kanssa. Näytteleminen on erittäin kökköä; Pimeyden ruhtinatar Fawn Silver on ainoa, joka näkee hieman vaivaa roolinsa eteen.

Kaipa tätä voi jonkinlaisena kulttiklassikkona pitää, mutta ei tämä kyllä omien roskasuosikkieni listalle pääse.

(Kuva: http://colunistas.ig.com.br)

2 kommenttia:

Occo kirjoitti...

Muistan leffan olleen oivaa unilääkettä kun koitin sitä Teemalta kurkkia. Tiivistelmästäsi sai enemmän irti - myönnän repeilleeni koko tekstin mitan :D

M kirjoitti...

Heh, hauska kuulla! Oli kyllä aika tylsä tosiaan... melkein jätin kesken, mutta sinnittelin kuitenkin loppuun, kun oli niin lyhyt leffa. Onneksi oli salmiakkia, niin pysyi paremmin hereillä.

Lähetä kommentti

Kommentoi!

 
Copyright 2009 Filminaattori. All rights reserved.
Blogger Template by Blogger and Blogger Templates.
Bloggerized by Miss Dothy